»Minä sanoin patruunalle, ettei hänen tarvinnut maksaa yhtään mitään», selitti nuotankutoja, »kunhan hän vain antaisi minulle uuden velkakirjan, niin rahat voisivat kyllä jäädä hänen haltuunsa.»
»Olihan sekin hyvä», sanoi poika. Hänen oli vaikea pysytellä niin rauhallisena kuin olisi pitänyt. Ääni tahtoi väkisinkin nousta kimakaksi ja iloiseksi. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla oikein varma vanhasta Ol'Bengtsasta. Seuraavassa hetkessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sanoa, että kaikki olikin vain lorua.
»Sinä et taida uskoa minua», sanoi ukko. »Tahdotko nähdä velkakirjan?
Mene sinä noutamaan, Liisa!»
Heti senjälkeen sai poika velkakirjan silmiensä eteen. Hän katseli ensin allekirjoitusta, ja hän tunsi heti paikalla selvän ja siron nimikirjoituksen. Sitten hän tarkasteli summaa, ja sekin oli oikea. Hän nyökkäsi päätään vaimolleen, joka istui häntä vastassa, ikäänkuin sanoakseen, että kaikki oli paikallansa, ja ojensi samalla hänelle sen nähtäväksi, sillä saattoihan hän arvata, miten halukas hänkin oli näkemään sitä.
Vaimo luki sen tarkalleen läpi alusta loppuun saakka.
»Mitäs tämä on?» sanoi hän. »'Maksan Liisa Pietarintyttärelle Askedalista, Bengt Olssonin leskelle Ljusterbystä — — —' Saako Liisa velkakirjan?»
»Saa», sanoi ukko, »hän on saanut nämä rahat minulta, sillä hän on oikea lapseni.»
»Mutta se on väärin — — —»
»Eipä niinkään», sanoi ukko väsyneellä äänellään, »se ei ole väärin. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni enkä ole kellekään velkaa. Olisihan minulla voinut olla toinenkin velkamies», jatkoi ukko kääntyen poikansa puoleen, »mutta olen ottanut selkoa asiasta ja tiedän, ettei sellaista olekaan.»
»Niin, te tarkoitatte minua», sanoi poika. »Minua te ette koskaan ajattele – – –»