Janne tunsi ruumiinsa heikkonevan. Heikkous lisääntyi yhä enemmän, niin ettei hän jaksanut istua pystyssä, vaan hän liukui alas kiveltä ja ojentautui suoraksi maahan.
Ehkäpä oli väärin Katrinaa kohtaan, ettei hän puhunut hänelle, mitä nyt oli tulossa. Mutta Katrina ei ollut kotona, vaan hän oli yhä kesteissä nuotankutojan luona. Jospa Janne vain olisi jaksanut sinne laahautua! Vanhalle Ol'Bengtsalle hän kernaasti olisi lausunut jäähyväiset.
Janne ilahtui suuresti huomatessaan samalla, että Katrina astui tietä pitkin nuotankutojan seurassa. Hän aikoi huutaa heille ja pyytää heitä kiiruhtamaan, mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustaan. Hetken kuluttua he kumartuivat molemmat hänen ylitseen.
Katrina haki vettä ja antoi Jannelle juoda, ja hän virkosi sen verran, että saattoi kertoa viimeisen tuomion olevan tulossa.
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Viimeinen tuomioko? Sinä olet kuumeessa ja hourailet.»
Silloin Janne kääntyi nuotankutojan puoleen. »Ettekö tekään näe,
Ol'Bengtsa, että taivaankupu laskeutuu yhä alemmaksi?»
Nuotankutoja ei vastannut hänelle mitään. Sen sijaan hän kääntyi
Katrinan puoleen.
»Tämä ei tiedä hyvää», sanoi hän. »Minun luullakseni meidän täytyy koettaa sitä keinoa, josta juuri äsken puhuimme. Parasta että heti paikalla lähden Fallaan.»
»Mutta Lars panee varmaan vastaan», sanoi Katrina.
»Tiedättehän, että Lars läksi kestikievariin. Eiköhän Fallan muori rohkaise mieltään ja – – –»