Janne keskeytti heidän puheensa. Hän ei sietänyt kuulla heidän puhuvan niin jokapäiväisistä asioista, kun niin suuria tapahtumia oli tulossa. »Älkää sanoko enää mitään!» sanoi hän. »Ettekö kuule tuomiopasuunain ääntä? Ettekö kuule, miten vuoret jyrisevät?»
He kuuntelivat hetken aikaa Jannelle mieliksi, ja heidän kasvojensa ilmeestä saattoikin huomata, että hekin kuulivat jotakin ihmeellistä.
»Ajopelit rätisevät metsässä», sanoi Katrina. »Mitä ihmeessä se merkitsee?»
Heidän hämmästyksensä yltyi mitä lähemmäksi ääni tuli.
»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla metsätietä sunnuntai-iltana?»
Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.
»Kuuletteko?» sanoi Janne. »Kuuletteko?»
»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä, kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»
»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»
Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.