»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»
Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn. Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.
»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin. Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»
Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat, että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.
Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti
Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.
»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen laahasi häntä perässään!»
Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle, mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.
Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.
Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä. Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.
Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä! Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.