Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta, ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.
Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina tervetulleita hänen valtakuntaansa.
Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.
Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää kuolla.
Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli jälleen Katrinan äänen vierestään.
»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä minun käsiini?»
Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin avata silmänsä.
Ja samalla hän näki Katrinan kädessä keisarikepin ja vihreän nahkahatun.
»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»
Janne laski kätensä ristiin.