Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.
Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä keisariaarteitaan.
»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»
KEISARINVAIMO.
Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja kehui työtä.
»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että miehenne elatuksesta.»
Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien poskipäiden kohdalle.
»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»
»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona. »Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä tähtiään ja laulamassa laulujaan.»
Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä, sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän juuri halusi osoittaa hänelle.