Mutta Katrina piti yhä miehen puolta.
»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa työssä.»
»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»
Mutta nyt Katrina nousi pystyyn ja näytti varsin loukkaantuneelta.
»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein, että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin, Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte saada työtä koko talven varalta.»
Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.
»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta otetaankin pois.»
IV.
TERVETULIAISTERVEHDYS.
Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.