Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista — vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.
Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa. Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.
Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää, ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha. Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin, ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen, niinkuin tähän asti.
Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.
Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä, vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.
Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän voinut astua askeltakaan.
Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain Skrolyckan pikku tyttö.
Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä. Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.
Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär. »Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut, että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän näki, kauhistutti häntä.
Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.