»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.» Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö, ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän johdosta kaiken ikäni.»
»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.
»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta valoa millä valaista itseänsä.»
Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä, miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut suuriakaan välittänyt.
Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti, laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»
Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.
Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin. Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi palata maihin, mutta armoa ei ollut.
Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle reunalle!» sanoi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä alas, ja hän tunsikin jo hänet.