»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei vain heittäytyisi järveen!»
Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin hänen sillä hetkellä.
Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän, »mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»
»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.
Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi järveen.
Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.
Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.
Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.
PIDÄTETTY.
Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan tullut.