Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten, kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja vihdoin kiirehti hänen peräänsä.
»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.
»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»
Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.
Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää. Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.
»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä nimittää.»
Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.
»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta, sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä. Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»
Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän. — »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»
»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson, »enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin. 'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat, eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»