»Ne, jotka olivat ryöstäneet minut!» toisti Klara Gulla ihmeissään.
»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset, joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa, kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet hänet vankeuteen.»
»Vai niin, silläkö tavalla», sanoi Klara Gulla.
»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan joutuneen vaaraan.»
Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan. Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei koskaan pettänyt.
Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.
Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle, etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella keisarikunnassaan'.»
Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän vain.
»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,» vastasi Linnart Björnsson tylysti.
Klara Gulla naurahti.