Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän työhönsä.
KATRINAN KUOLEMA.
Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin loppu jo olisi lähestynyt.
Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.
»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
»Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»
Klara Gulla säpsähti. Hän alkoi käsittää, miksi äiti kuoli. Hän, joka oli ollut uskollinen kokonaisen elämän ajan, oli surrut aivan kuollakseen sitä, että hän lopuksi oli pettänyt Jannen.
»Ei teidän sen vuoksi tarvitse olla levottomalla mielellä!» sanoi Klara
Gulla. »Minähän teitä pakotin lähtemään.»
»Sitä on joka tapauksessa ollut niin vaikea ajatella», sanoi Katrina.
»Mutta nyt on taas kaikki hyvin meidän välillämme.»
Katrina sulki jälleen silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Vähäinen onnen välähdys levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Mutta hän alkoi pian taas puhua. Oli sellaista, jota hänen täytyi saada sanotuksi. Muuten hän ei saisi rauhaa. »Älä ole niin vihoissasi Jannelle, vaikka hän juoksi sinun jäljissäsi! Hän tarkoitti vain hyvää. Sinun ei ollut hyvä olla sen jälkeen, kun te jouduitte eroon. Sen hän tiesi. Eikä hänenkään. Te kuljitte harhaan kumpikin omalla tavallanne.»