Klara Gulla oli tiennyt, että äiti tulisi sanomaan jotakin senkaltaista, ja hän oli edeltäpäin karaissut mieltään. Mutta äidin sanat liikuttivat häntä sittenkin enemmän kuin hän olisi voinut uskoa, ja hän koetti vastata hänelle ystävällisesti.
»Minä koetan ajatella isää sellaisena kuin hän oli ennen», sanoi hän.
»Muistattehan te kuinka hyvät ystävät me siihen aikaan olimme?»
Katrina näytti tyytyvän tähän vastaukseen, sillä hän rauhoittui jälleen. Hän ei suinkaan ollut aikonut sanoa sen enempää, mutta äkkiä hän alkoi hymyillä tyttärelleen ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta hellyyttä.
»Minä olen niin iloinen, Klara Gulla», sanoi hän, »että olet tullut jälleen kauniiksi.»
Nuo sanat ja tuo hymyily mursivat Klara Gullan itsehillitsemisen kokonaan. Hän laskeutui polvilleen matalan vuoteen ääreen ja alkoi itkeä. Ensi kertaa kotiin tultuaan hän purskahti oikeaan itkuun.
»En tiedä, miten te voitte olla niin hyvä minulle, äiti. Minun syyni on, että te kuolette nyt, ja isänkin kuolemaan olen minä syypää.»
Katrina hymyili edelleen ja koetti hiukan hyväillä kädellään.
»Te olette niin hyvä, äiti, te olette niin hyvä minulle», sanoi Klara
Gulla kesken itkuaan ja nyyhkytyksiään.
Katrina tarttui lujasti tyttären käteen ja kohosi istualleen vuoteessaan voidakseen antaa vielä viimeisen todistuksensa. »Kaiken sen hyvän mikä minussa on», sanoi hän, »olen oppinut Jannelta.»
Tämän jälkeen hän vajosi takaisin päänalukselleen eikä sanonut enää mitään tajuttavaa. Kuolonkamppailu alkoi, ja hän kuoli seuraavana aamuna.