Sehän oli vain vanha, kiltti Skrolyckan Janne. Ei hän tahtonut tuomita Klara Gullaa, ei hän tahtonut saattaa onnettomuutta ja rangaistusta ainoalle lapselleen.
Klara Gulla tuli niin ihmeellisen rauhalliseksi. Hän oli tullut keskelle rakkauden maailmaa, nyt kun hän saattoi nähdä isänsä sellaisena kuin hän oli ollut ennen. Mitenkä hän saattoi olettaa, että isä vihaisi häntä? Hän tahtoi vain antaa anteeksi.
Minne ikänä Klara Gulla meni ja mitä ikänä hän teki, siellä isäkin tahtoi olla ja suojella häntä. Ei hän pyytänyt mitään muuta.
Vieläkin kerran Klara Gulla tunsi suuren hellyydentunteen kohoavan sydämestään kuin valtavan aallon ja täyttävän koko hänen olentonsa. Ja samalla hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Nyt hän ja isä olivat yksi, niinkuin ennenkin. Nyt, kun Klara Gulla rakasti häntä, ei mitään sovitettavaa enää ollut.
Klara Gulla heräsi ikäänkuin unesta. Hänen katsellessaan isänsä hyviä kasvoja oli pappi suorittanut hautauksen. Ja nyt hän lausui pari sanaa kokoontuneelle kansalle. Hän kiitti heitä, että he olivat tulleet niin lukuisin joukoin näihin hautajaisiin. Mies, joka täällä oli vihitty lepoon, ei ollut suuri eikä ylhäinen, mutta ei kellään koko paikkakunnalla ollut niin lämmintä ja rikasta sydäntä kuin hänellä.
Sitten hän lausui myös pari sanaa Klara Gullalle. Hän oli saanut osakseen suurempaa rakkautta vanhemmiltaan kuin kukaan muu hänen tietääksensä, ja sellaisen rakkauden täytyi kääntyä siunaukseksi.
Kun pappi sanoi sen, käänsivät kaikki katseensa Klara Gullaan ja he ihmettelivät sitä näkyä, mikä heitä nyt kohtasi.
Siinä Skrolyckan Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, seisoi vanhempiensa haudalla ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet kirkastuneet.
Hän oli yhtä kaunis kuin sinä sunnuntaina, jolloin hän tuli kirkolle punaisessa leningissään, jollei vielä paljoa kauniimpikin.