Paita oli pestynä ja käyttämättömänä vaatekirstussa. Kovin kipeästi häneen koski sitä ajatellessansa, mutta tekisihän hän väärin Katrinaa kohtaan, jos käyttäisi hänen lahjaansa lakanaksi pikku tytölle.
Miten olikaan, niin kellon lähestyessä kahtatoista ja Katrinan nukkuessa aivan sikeästi, Janne astui arkun luo ja otti paidan esille. Ensin hän repi siitä jäykän rinnan pois ja sitten hän halkaisi sen kahtia. Toisen palan hän tunki pienen ruumiin alle ja toisen levitti tytön ja paksun, lämpimän peitteen väliin.
Sitten hän hiipi taas nurkkaansa ja piti tyttöä silmällä niinkuin ennenkin. Kauan hän ei ennättänyt siinä istua, ennenkuin kello löi kaksitoista. Ajattelematta sen enempää Janne kohotti vasenta kättänsä, painoi sormensa silmukaksi silmänsä eteen ja katsoi vuoteeseen.
Ja kas! Vuoteen reunalla istui pieni alaston Herran enkeli. Karheat vuodevaatteet olivat repineet ja raastaneet hänen ruumistaan, ja hän oli juuri poistumaisillaan vuoteesta. Mutta samassa hän käännähti, koetteli kädellään hienoa paitaa ja silitteli sitä, eikä aikaakaan, niin hän heitti jalkansa vuoteen laidan yli ja painautui alas vartioimaan lasta.
Mutta vuoteen päätyä pitkin ryömi samalla musta ja hirvittävä olento, ja kun se näki, että Herran enkeli oli poistumaisillaan, nosti se päänsä esiin ja irvisteli ilosta saadessaan ryömiä vuoteeseen ja asettua enkelin paikalle.
Mutta kun se näkikin, että Herran enkeli alkoi jälleen vartioida lasta, veti se ikäänkuin hirveän tuskan vallassa jäsenensä kokoon ja laskeutui taas lattialle.
Seuraavana päivänä pikku tyttö oli paranemaan päin. Ja Katrina oli niin mielissään, ettei hän hennonut sanoa mitään revityn sulhaspaidankaan johdosta, vaikka hän mielessään ajattelikin, että hänen miehensä oli aika tollo.
VIERASKÄYNTI TALONPOIKAISTALOSSA.
Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he astuivat yhdessä metsään päin.
He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.