TUTKINTO.
Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.
Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.
Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.
Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.
Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen, jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.
Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.
Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille itselleen ei oltu suotu.
Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin. Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.
Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.