Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.
Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään ja nauroivat.
Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.
Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan. Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten parista lähemmäksi ovea.
Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen historiasta.
Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.
Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat. Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn, mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen järkeiskysymykseen.
Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.
»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten me siinä nimitämme Jumalaa?»