Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli laskenut koukkunsa, ja koki niitä.
Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti sen koukusta.
Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä kiinni.
»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä varastelusta tulee loppu.»
Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.
»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.
»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän omaanne?» sanoi tyttö rukka.
Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua, joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.
»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään nälkää.»
Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.