Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni matkoihinsa.
Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla, mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.
Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.
Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa. Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.
Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.
Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.
Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa, auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta, ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin oltu kuultu mitään.
»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan portaalla.
»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»
»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea pyydykseni», sanoi pikku tyttö.