Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän sanoi tai teki.
Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.
»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia pikkukaloja.»
Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.
»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki», sanoi tyttö.
»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.
Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa, ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.
»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.
Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.
»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»