AGRIPPA.
Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.
Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset, punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät, monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —
Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.
Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.
Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän pisti sen esiliinansa alle.
Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea, sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että puikot helisivät.
Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti juuri portin säppiä.
Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.
Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi, ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan taalalaiskelloa.