Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle pienen sahan ja meisselin.
»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu torpparinvesa.»
»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta. Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt kävikin näin hullusti.
»Entäs silmälasit?» kysyi Prästberg. »Ne putosivat varmaan myöskin.»
»Ei», sanoi tyttö, »ei täällä ole silmälaseja.»
Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne olisivat kadonneet!
Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut pöydän jalan taakse.
Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?
»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»
Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen esiliinan alle.