»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»
Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko näki voileivän.
»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.
»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»
Ukko polvistui maahan, mutta turha vaiva. Hän ei löytänyt mitään.
»Varmaan te unohditte ne edelliseen taloon», sanoi Klara Gulla.
Samaa ukkokin oli ajatellut, vaikkei hän tahtonut uskoa sitä todeksi.
Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa kello paikoilleen kaappiinsa.
Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin myttyyn.
Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta, missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo olikin kaikkein päällimäisimpänä.