Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla käsivarrellaan.
Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja laski pikku tytön maahan.
Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.
»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind. »Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin toisin ne luutnantin puheille.»
Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.
Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.
Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.
»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti. »Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»
Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.
»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.
»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»