Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta en lähtisi niitä ottamaan.»
Nyt luutnantti tuli kovin iloiseksi.
»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et pelännyt tunnustaa totuutta.»
Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»
II.
LARS GUNNARSSON.
Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä metsässä hirsiä kaatamassa.
He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien alle puun syöstessä maahan.
»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän puolellenne.»