Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa hän makasi kumossa maassa kuusen alla.
Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt minne isäntä oli kadonnut.
Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.
»Mene hakemaan hevosta ja apua, Janne, jotta minut voidaan kuljettaa kotiin!»
»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole vaikea siinä olla?»
»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän ei pannut sen kovemmin vastaan.
Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen perille.
Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.
Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin valjastamaan hevosta.
»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta, jotta olisi parasta pitää kiirettä.»