Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian myöhään.
Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt he ajoivat metsään.
Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan, jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.
Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin. Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne, »ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.» — »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan, niin saat nähdä.»
Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme perille.»
Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten. Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.
Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä oli korkea kuume ja kovia tuskia.
Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.