Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.
Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.
Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär? Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi helppo saada häntä taipumaan.
Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.
He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että he olivat menneet naimisiin.
»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa. »Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»
Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa hänen ensin selittää kaikki perin juurin.
»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars, »mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla. Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»
Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.
»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»