Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.
Varmaankin laulaja pyrki ylös Storsnipan laelle.
Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä. Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.
Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin kuunnellessaan tuota laulua.
Lopulta hän astui niin hitaasti, että hän töin tuskin liikkui paikaltaan.
Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.
Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut hänen katseiltaan piiloutua.
Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.
Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat. Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.
Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle, näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä hänet korkealta paikaltaan.