Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli. Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä, talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita, pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.
Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta avaraa, aukeaa maailmaa edessään.
Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän saakka oli ollut erossa.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä hän ei enää muistanut.
»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta ei
Katrina saanut hänestä lähtemään.
Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut itseään.
Ei, sitä hän ei ollut tehnyt, hän oli vain levännyt hetken aikaa maassa.
Sitten hän oli varmaan sairas?
Ei, ei sitäkään. Jokin vain oli pysähtynyt.