»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät ystävät.»
Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet,
Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.
Mutta hän järjesteli sittenkin vielä hetken aikaa kalastuskojeitaan.
Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän hiljaa kuin varas tuvan edustalle.
Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.
Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara
Gullan vaatteiden ympärille.
»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän te, että isä on matkastani pahoillaan.»
»Hän saa luvan tulla hyvilleen jälleen», sanoi Katrina levollisesti.
»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»
»Entäs mökki?» sanoi Katrina.