»Mökin käyköön miten hyvänsä, kunhan isä taas on hyvä minulle.»
Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi, kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.
Samalla hän tunsi olevansa kaikkea suojaa ja turvaa vailla.
Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän mustina varjoina puiden alla.
Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui onnellinen hymy.
»Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!» sanoi hän.
LAITURILLA.
Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet. Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä sillalla.
Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.
Ehkäpä he pelkäsivät mennä kotiin ja astua kahden tyhjään tupaan.