»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina, »häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän? Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»
»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan ystävällistä sanaa.»
Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja säteillä.
Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä, harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla, leikin koskaan lakkaamatta.
Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia esille.
Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.
»Kuulehan Janne», sanoi Katrina, »mikä sinun on?»
Janne ei vastannut, viittasi vain kädellään häntä vaikenemaan.
Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla.
Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.