»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit, mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin kyllä minäkin tahdon.»
Sitten he astuivat käsi kädessä kaiken matkaa aina kotiin saakka.
KIRJE.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia perässään.
Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä. Päin vastoin joku varmaan huusi apua.
Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.
Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars
Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.
Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin. Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat raastetut rikki.
Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.