Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa, pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika rukalle.
»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen. Parasta että se joutuu täältä pois.»
Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.
»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te aavistattekaan.»
»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin, kuka minulle sen on opettanut.»
LOKAKUUN ENSIMÄINEN PÄIVÄ.
Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.
Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.
Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli mennyt ohitse.
Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja kokoon.