»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää, mitä hänelle kuuluu.»
Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan niistä.
Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:
»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»
Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen täytyi tehdä se uudestaan.
Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.
»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»
Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»