Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.
Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan. Siitä hän ei vähääkään välittänyt.
Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan, arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan sekä lohduttaa heitä.
Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.
Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä onni, sillä tytöllä.
He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei
Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut
erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut
Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.
Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.
Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin?
Eihän se mikään mahdottomuus ollut.
Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian tapahtuisi jotain hirveää.