Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana ohjata askeleitansa.
Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen, joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.
Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.
Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.
Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille. He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei liikahtanut, oli Janne.
»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies.
»Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»
Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät, että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.
Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.
Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.
»Minä tahtoisin puhua Skrolyckan Janne Anderssonin kanssa», sanoi hän.