»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl
Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.
Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä, punoittavilla silmillään.
»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl
Karlssonin käyntejä», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin ja alkoi lukea kirjettä.
Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa nauruun.
»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan, jolla heidän mökkinsä seisoo.»
Hän pysähtyi hetkeksi, jotta kuulijat helpommin voisivat seurata esitystä.
»Ja nyt hän lähettää rahat minulle», jatkoi valtiopäivämies, »ja pyytää, että lähtisin Askedaliin järjestämään asiaa Fallan uuden isännän kanssa, jotta tämä ei jäljestäpäin voisi enää ruveta rettelöimään. Hän on viisas tyttö, tämä näin», sanoi valtiopäivämies kääntäen kirjeen kokoon. »Hän kääntyy alusta käsin minun puoleeni. Jos kaikki muutkin olisivat tehneet samoin, niin moni seikka tässä pitäjässä olisi paljoa paremmalla kannalla.»
Ennenkuin hän oli ennättänyt puhua loppuun, oli Janne noussut vuoteen laidalle istumaan.
»Entäs tyttö? Missä hän on?»