Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt eikä ikävystyttänyt lainkaan.
Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui, että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain pitämällä oikein jostakin.
Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle, senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia ratkaistuksi.
Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.
»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»
Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.
Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä kaikki toivo kadonnut.
»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»
Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.
Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.