»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä tehdä.»
Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan, kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.
»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille, hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»
Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki, että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja jäykkä, korkea hattu.
»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»
Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.
»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»
»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»
Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia, ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.
»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee kuitenkin pisimmälle.»