Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan, jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»
Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan, Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon, että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille. Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän parastanne!»
Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan keppi ja hattu kädessään.
Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen omakseen?
Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.
SILKISSÄ.
Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan ilmoittaessaan suuren uutisensa.
Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta enemmän kuin hän.
Esimerkkinä voisi nyt mainita Katrinan kirkkomatkan.
Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.