Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa, sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän, että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.
Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä, tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.
Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.
»Ja ajatelkaahan, hän kulki oikein silkissä!» sanoi mies.
Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:
»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki silkissä?»
Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä mitään.
Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat sanoneet kuningattaresta.
Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.
Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä suutaan hiukan nauruun.