»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»
»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken käyvän niinkuin pitääkin.»
»Minä olen kovin huolissani – – –»
»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta, meidän täytyy rauhoittua.»
TÄHTIÄ.
Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen puidessa siellä parasta aikaa.
Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tämän vaimoa.
Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.
»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»
»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan mikä on hätänä.»