Insinööri Boraeus näki huoneensa ikkunasta yli koko Löven-järven. Hän näki milloin laiva pilkisti esiin niemien takaa, eikä hän koskaan tullut laiturille ennen aikojaan. Hänen ei siis tarvinnut itsensä istua noilla rantakivillä odottamassa, ja hän vilkaisi vain syrjästä niihin, jotka olivat asettuneet sinne.
Mutta eräänä kesänä hänen huomionsa erityisesti kiintyi pienikasvoiseen ja lempeän ja kiltin näköiseen mieheen, joka istui ja odotti siellä päivän toisensa jälkeen. Hän pysytteli aivan hiljaa ja välinpitämättömänä kunnes laiva alkoi näkyä. Silloin hän hypähti pystyyn, kasvojen äkkiä kirkastuessa. Hän hyökkäsi mäkeä alas ja asettui laiturin reunalle seisomaan, ikäänkuin odottaen jotakuta. Mutta ei koskaan kukaan saapunut hänen luokseen. Laivan lähdettyä hän seisoi yhtä yksin kuin ennenkin.
Nyt ilo kasvoilta oli sammunut, ja kun hän alkoi astua kotiinsa, näytti hän vanhalta ja väsyneeltä. Saattoipa melkein pelätä, ettei hän jaksaisi nousta ylös mäkeäkään.
Insinööri Borg ei tuntenut miestä, mutta eräänä aurinkoisena päivänä, nähdessään hänen jälleen istuvan paikallaan ja tähystelevän järvelle, alkoi hän puhella hänen kanssaan. Hän sai kuulla, että miehen tytär oli matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin minä päivänä hyvänsä.
»Tiedättekö te sitten niin varmasti, että hän tulee tänään?» kysyi insinööri. »Olen nähnyt teidän istuvan ja odottavan täällä parin kuukauden ajan. Varmaankin hän on ilmoittanut teille väärin.»
»Ei, sitä hän ei ole tehnyt», sanoi mies sävyisästi.
»Ei hän ole ilmoittanut väärin.»
»Mutta Herran nimessä!» sanoi insinööri kärsimättömästi, sillä hän oli kiivasluontoinen mies, »mitä te tarkoitatte? Te olette turhaan odottanut häntä täällä päivät pääksytysten, eikä hän muka sittenkään ole ilmoittanut teille väärin!»
»Ei», sanoi pienikasvuinen mies ja katsoi insinööriin ystävällisin, kostein silmin, »hän ei ole sitä tehnyt. Hän ei ole ilmoittanut meille yhtään mitään.»
»Ettekö ole saanut häneltä kirjettä?» kysyi insinööri.