»Ei, meillä ei ole ollut mitään tietoja hänestä viime lokakuun ensimäisestä päivästä saakka.»
»Mutta miksi te tulette sitten tänne rantaan?» ihmetteli insinööri. »Täällä te istutte kaiket aamupäivät tekemättä mitään. Onko teillä aikaa heittää työnne kesken?»
»Pahasti se on kai tehty», sanoi mies ja hymyili itsekseen, »mutta kai asia tästä vielä paranee.»
»Miten ihmeessä te voitte olla niin järjetön», huudahti insinööri
Boraeus aivan suuttuneena, »että odotatte täällä ilman aikojanne?
Hulluinhuoneeseen teidän pitäisi joutua.»
Mies ei vastannut mitään. Hän istui käsivarret polvien ympärille kiedottuina ja näytti aivan välinpitämättömältä. Hymy karehti yhä suupielissä, niin, se muuttui yhä voitokkaammaksi, mitä pitemmälle aika kului.
Insinööri kohautti olkapäitään ja läksi pois. Mutta päästyään puolitiehen mäkeä katui hän ja palasi takaisin. Hänen kasvoilleen levisi lempeä ilme, kaikki katkeruus, joka tavallisesti hallitsi hänen ankaria piirteitään, oli kadonnut, ja hän ojensi kätensä miehelle.
»Minä tahtoisin vain puristaa teidän kättänne», sanoi hän. »Ennen minä luulin, ettei kukaan koko pitäjässä voinut ikävöidä niinkuin minä, mutta nyt huomaankin, että toinen on vienyt minusta voiton.»
KEISARINNA.
Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa kokonaista kaksitoista kuukautta, eikä Janne sittenkään ainoallakaan sanalla ollut ilmaissut sitä onnea, mikä tytölle oli tapahtunut. Hän oli päättänyt vaieta, kunnes tämä itse palaisi kotiin. Jollei Klara Gulla tiennyt, että Janne aavisti jotain, niin sitä hauskempi tytön oli yllättää hänet suurella ilosanomallansa.
Mutta tässä maailmassa tapahtuu paljon enemmän odottamatonta kuin edeltäpäin tiettyä. Ja niinpä sattui eräänä päivänä, että Jannen oli pakko puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa koko asia. Itsensä vuoksi hän ei sitä tehnyt, hän olisi kernaasti kulkenut risaisissa vaatteissaan ja antanut ihmisten luulla, että hän oli vain köyhä mäkitupalainen niinkauan kuin se oli välttämätöntä. Pikku tytön tähden hänen oli pakko ilmaista suuri salaisuutensa.