Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.
Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki saisi ilokseen sitä katsella.
Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari istui heidän kerallaan kirkossa.
He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.
Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.
Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä paljon puuttunut, että hän itki.
»Kaksi hoitooni uskottua sielua olen sallinut turmeltua», sanoi pappi.
Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa harjoitetaan», sanoi hän.
Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa», sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut ketään muuta, jonka puolesta elää?»
»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin toimeen.»