»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.
»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»
Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja piteli sitä omassaan.
»Rakas Janne!» sanoi hän.
Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin Janne tekikin.
»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä, ole mitään sanottavaa hänelle.»
Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.
III.
KEISARIN LAULU.
Mäenrinteessä, Lobyn yläpuolella oli vielä jonkun verran vanhaa maantietä jäljellä, sitä maantietä, jota kaikkien oli ennen vanhaan ollut pakko ajaa, mutta joka nyt oli viralta pantu senvuoksi, että se vain koukutteli kaikenlaisia mäkiä ja kukkuloita ylös ja alas eikä koskaan ymmärtänyt kiertää niitä. Tämä maantienpätkä oli niin äkkijyrkkä, ettei kukaan hevosmies sitä enää ajanut, mutta silloin tällöin joku jalkamies sitä myöten vielä aherteli, sillä se oikaisi kylläkin hyvän matkaa.
Se oli yhäti yhtä leveä kuin oikea kruunun maantie ja keltaista, kaunista soraa oli siihen sirotettuna, niin, olipa se entistään hienompikin, siinä kun ei ohut pyöränjälkiä, ei likaa eikä tomua. Tien reunassa kukki yhä maantienkukkasia. Sekä koiranputkia, käenkukkia että voikukkia kasvoi siellä runsaasti, mutta ojat olivat menneet umpeen ja kokonainen rivi kuusia oli asettunut niiden pohjalle. Ne olivat kaikki nuoria puita, kaikki yhtä korkeita, joiden oksat ulottuivat pitkin koko runkoa. Ne seisoivat lujasti painautuneina toisiinsa aivan kuin herraskartanon aitauksessa, mutta ei ainoakaan ollut kuiva eikä risuinen. Kaikkien latvat olivat täynnä vaaleita kerkkiä, ja kaikki ne soivat ja surisivat kuin kimalaiset kauniina kesäpäivänä, auringon paahtaessa niitä kirkkaalta taivaalta.