Niin, tätähän Janne koko ajan oli tuntenut, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä lausua ilmi, ei edes ajatella. Mutta puut olivat perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hänellehän he olivat soittaneet niin äänekkäästi heti hänen saavuttuaan paikalle.
Nyt he lauloivat hänestä, se oli aivan selvää. Nyt, kun he luulivat hänen nukkuvan. Ehkeivätpä he olisi tahtoneet ilmaista hänelle itselleen, miten he häntä juhlivat.
Se vasta oli laulu, ja entäs sitten sävel! Janne makasi silmät kiinni, mutta kuuli sitä paremmin. Ei ainoatakaan ääntä mennyt hänen korvansa ohi.
Kun ensimäiset säkeet olivat lauletut, seurasi välisoitto, ilman sanoja, mutta se olikin juuri kaikkein ihaninta.
Se vasta oli musiikkia! Nuoret kuuset vanhan maantien varrella eivät enää soittaneet yksin, vaan koko metsä yhtyi siihen. Siinä oli urkuja ja rumpuja ja torvia. Joukossa oli pieniä rastashuiluja ja peippospillejä, puroja ja ahteja, heliseviä sinikelloja ja paukuttavia tikkoja.
Ei eläessään Janne ollut kuullut mitään näin komeaa. Eikä hän koskaan mitään soittoa ollut sillä tavalla kuunnellutkaan. Se takertui hänen korviinsa niin lujasti, ettei hän koskaan voinut sitä unohtaa.
Kun laulu oli loppunut ja metsä hiljeni jälleen, havahtui hän kuin unesta. Ja heti hän alkoi laulaa tätä metsän keisarilaulua, jotta se ei häneltä unohtuisi.
Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee.
Nyt seurasi laulukerto, jonka sanoja Janne ei voinut oikein selittää, mutta hän lauloi sittenkin umpimähkään niinkuin hän mielestään oli ne kuullut.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.